Friday, December 03, 2010

Puhe Nummelanharjun koulun itsenäisyyspäivän juhlassa 3.12.2010

Arvoisat kuulijat,

näin ennakkoon jo hyvää itsenäisyyspäivää. On mukavaa olla täällä Nummelassa melkein kymmenen vuoden tauon jälkeen. Olen lähtenyt tästä koulusta vuonna 1994 – tosin vain tuohon naapuriin lukioon. Sen jälkeen tie on vienyt Jyväskylään, Helsinkiin, Amsterdamiin ja takaisin Helsinkiin. Eläminen ja työskentely täällä, muualla ja taas täällä on saanut pohtimaan paljon sitä, mikä tämä Suomi-niminen asia oikein on.

Viime viikolla julkistettiin Jorma Ollilan johdolla kirjoitettu Suomen maabrändi. Se on kahden vuoden työn tulos, jolla on tarkoitus kuvata uudella tavalla kaikille – etenkin meille suomalaisille mutta myös muulle maailmalle –, mistä meissä oikein on kysymys.

Voimiksemme sanotaan luottamus, hiljaisuus ja tekemisen meininki. Kuulostaa varmaan tutulta. Vaikka se suomalaisuus aika usein kääntyy myös jääräpäisyydeksi, siinä on jotakin aivan järjettömän hienoa. Eräs projektia varten haastateltu ulkomaalainen asiantuntija totesi, että suomalaisella on maailman luotettavin kädenpuristus. Se on maine, josta kannattaa pitää kiinni.

Suomi ei myöskään ole mikään valtavirran maa. Ja se on minusta upeaa. Katumuoti on Suomessa kummallisempaa kuin Ruotsissa. Meillä soitetaan sellolla Metallicaa. Marimekosta ei tule ikinä kaikkien käyttämiä vaatteita muualla kuin Suomessa. Suomessa on todella kivaa, jos pitää vaeltamisesta, oopperasta, karhujen bongaamisesta, koivukalusteista, hevistä. Mutta jos ei oikein ole sitä omaa juttua, täällä on hankala päästä alkuun.

Suomalaisuus on maabrändivaltuuskunnan mukaan toimivuutta, hyvää koulutusta ja luontoa. Suomalaisuus on talkoita, maailman pisintä makean veden tunnelia Päijänteen selältä Helsinkiin sekä yhtä tässä salissa tuttua juttua – maailman parhaita opettajia. Siis asioiden hyvin tekemistä ennen ja nyt.

Valtuuskunnan raportissa se monia kiehtonut juttu on, että nykytila ei yksin riitä. Meitä kannustetaan tekemään kouluista vieläkin parempia, muuttamaan museot ilmaisiksi, lopettamaan pulloveden tarjoaminen ja oppimaan tekemään särjestä parempaa ruokaa. Jos valtuuskunnan toiveet toteutuvat, vuonna 2030 puolet suomalaisesta maataloudesta on luomua ja Suomen järvistä voi juoda. Kuulostaa hyvältä.


Nämä kehut eivät ole aivan vilpittömät. On pakko tunnustaa, että olin mukana kirjoittamassa tuota raporttia. Keskeisimpiä ajatuksia maabrändissä on, että nämä suomalaisuuden voimat eivät ole asioita, jotka toteutuvat itsestään. Ne vaativat toimintaa. Siis sitä, että minun ja teidän tulee kääriä hihat ja ruveta tekemään. Tästä on hyvä puhua näin itsenäisyyspäivän tiimoilla.

Joulukuun kuudentena puhutaan paljon vapaudesta. Olemme tottuneet ajatukseen, että vapaus on vapautta jostakin. Siis ulkomaiden sorrosta, vanhempien määräyksistä, nälästä tai köyhyydestä. Tai vapautta siitä, että joku kertoo, millaisessa talossa ja missä saa asua ja millaista ruokaa ostaa. Tässä olemme onnistuneet ja tästä voimme olla ylpeitä sekä kiitollisia. Suomalaiset ovat varakkaita, koulutettuja ja kykeneviä.

Tuo vapaus on synnytetty kovalla hinnalla. Minä en osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi, jos minun pitäisi pakata kahdessa–kolmessa tunnissa kaikki, joka minulle on arvokasta. Minun karjalainen isoäitini on näin joutunut toimimaan – kahdesti.


Maabrändityössä on hyvin arvokas muistutus meille. Pallo on nyt meidän sylissämme. Sillä tuo kovilla uhrauksilla hankittu vapaus jostakin muuttuu nopeasti arvottomaksi, jos sitä vapautta ei käytetä hyvin. Siis jos ymmärrämme vapauden oikeudeksi saastuttaa, vapaudeksi olla vastuuttomia tai vapaudeksi olla välittämättä. Minun isoäitini evakkomatka, kummitätini kokemukset ilmahälytyksistä pommitusten alkaessa tai isosetäni kaatuminen rintamalla ikään kuin mitätöityvät, jos me emme jatka tämän yhteiskunnan tekemistä paremmaksi. Koska ei hyvä elämä Suomessa vuonna 2010 voi perustua jonkun ulkoisen asian pelkoon, vaan mahdollisuuteen elää täyttä elämää meille tärkeiden ihmisten kanssa tässä ja nyt. Juuri sellaisena kuin itse on.

Tämä on minun ja meidän suurimpia haasteitamme tulevaisuudessa. Miten muutamme vapauden vastuulliseksi toiminnaksi? Tämän ja seuraavien sukupolvien haaste on kääntää vapaus jostakin vapaudeksi johonkin. Siis vapaudeksi elää vastuullisesti, auttaa, välittää, rakastaa tai tehdä.

Meillä on tuhoton määrä asioita hoidettavana. Jokainen suomalainen kuluttaa vuodessa luonnonvaroja 6,2 hehtaarin verran. Jos kaikki eläisivät maapallolla kuin suomalaiset, tarvitsisimme kaksi ja puoli maapalloa.
Ja vaikka ostamme sylit täyteen, se ei ole tehnyt meistä onnellisempia. Yksinäisyydestä on tullut Suomessa kansantauti niin vanhusten kuin nuortenkin keskuudessa. Yhdessä maailman rikkaimmista maista monia nuoria pelottaa tulevaisuus.

Jos haluamme onnistua omassa itsenäisyystaistelussamme, meidän on uskallettava tehdä Suomesta oikeasti paras paikka elää. Se tarkoittaa sen päivittäisen elämän tekemistä paremmaksi. Siis kiusaamisesta vapaata kouluaikaa, ympäristöystävällisempää asumista ja lähimmäisten ympäröimää vanhuutta. Se tarkoittaa enemmän kausiruokaa ja vähemmän kirsikkatomaatteja talvella. Se tarkoittaa vähemmän hiilivoimaloita ja enemmän tuulimyllyjä. Se tarkoittaa pidempia lomia lähempänä. Siis uusia makuelämyksiä, aikaa meille tärkeiden ihmisten kanssa ja asioiden tekemistä muiden ihmisten hyväksi. Se tarkoittaa kykyä ja halua tehdä asioita yhdessä meistä erilaisten kanssa. Ja se kaikki voi alkaa täältä koulusta.

Jos mietin omaa aikaani tässä rakennuksessa, muistot ovat hyvin ristiriitaisia. Koulu oli minusta helppoa, mutta koulussa ei ollut. Sain hyviä arvosanoja eikä minua juurikaan kiusattu. Minulla oli hyviä opettajia – joista osa on vielä täällä. Jokin kuitenkin hiersi.
Tiesin, että en sopinut muottiin. En ollut hyvä liikunnassa enkä ollut kiinnostunut samoista asioista kuin muut. En uskaltanut puhua siitä erilaisuuden tunteesta oikein kenellekään, koska pelkäsin joutuvani sinne outojen laariin. Minä kun pidin äidinkielestä ja yhteiskuntaopista. Minä olin meidän luokalla ainoa, joka osasi luetella kaikki ministerit. Ja koska itseä ahdisti, sitä tuli kiusattua muita. Se kaduttaa.

Minusta tuntui usein siltä, että muiden elämä oli upeaa ja minun elämäni ei ollut vielä edes alkanut. Minusta tuntui usein siltä, että kukaan ei voi ymmärtää minua. Koska en uskaltanut puhua siitä erilaisuuden tunteesta kenellekään, se asia vain kasvoi ja paheni sisällä. Ja vaikka myöhemmin yliopistossa ymmärsin, että tällaisia nörttejä oli Nummelan lisäksi Velkualla, Kajaanissa ja Espoossa, ainakin minä olisin silloin täällä Nummelan yläasteella kaivannut sitä, että joku sanoisi, että sä kelpaat. Tai kysyisi, että miten sulla menee ja mikä sua kiinnostaa.

Toivon, että asiat ovat nyt Nummelassa paremmin. Siis että porukkaan uskalletaan ottaa mukaan itsestä erilaisia tyyppejä. Ja jos näin ei vielä ole, toivon, että täällä ruvetaan muuttamaan niitä paremmaksi. Koska täällä on kaikki ainekset siihen. Teidän, oppilaiden, isoin tehtävä on tehdä kaikkien vapaus todeksi. Kuten urheilupiireissä sanotaan: kaikki pelaa. Ja siis ihan oikeasti.

Se tarkoittaa sitä, että on muutettava tapaa olla yhdessä. Menkää juttelemaan niille, jotka ovat vähän hiljaisempia. Uskaltakaa auttaa ja olla autettuna. Olkaa rohkeasti jotain mieltä. Älkää pelätkö innostua eri asioita kuin muut. Älkää stressatko mieltänne sillä, että mitä teistä tulee isona. Suurinta osaa teidän ammateistanne ei vielä ole olemassa. Ihan noin esimerkkinä: kun minä kävin tätä koulua, Googlea ei vielä ollut.

Opettajia kannustaisin luottamaan oppilaiden osaamiseen ja haluun olla tekemässä sitä todellisuutta ja tulevaisuutta, josta puhutaan. Antakaa jokaisen oppilaan opettaa joku asia muille. Antakaa jokaisen olla ainakin kerran vuodessa tosi hyvä. Koska jos jotain on tähän ikään mennessä oppinut, se on se, että me kaikki olemme jossain seurassa jotenkin kummallisia ja vähemmistössä. Voin taata, että teistä jokainen on joskus vähän liian mies, vähän liian nainen, vähän liian homo, vähän liian puhelias, vähän liian hidas tai vähän liian valkoinen. Siksi kaikkien pitäminen mukana porukassa koko ajan tekee kaikkien elämän paremmaksi.

Suomi on hyvä maa ja itsenäisyys arvokas asia. Mutta itsenäisyys on myös iloinen asia. Tämä unohtuu Suomessa usein. Itsenäisyys ei ole Linnan juhlia ja sotilasparaateja, vaan mahdollisuutta elää hyvin. Siksi minulla on teille kaikille yksi, varsin helppo ehdotus. Uskaltakaa hymyillä tänään. Nostakaa sitä suunpieltä molemmista reunoista ja levittäkää tunne silmiin. Uskalletaan juhlia itsenäisyyspäivänä sitä, mitä me saamme olla – ei sitä, mitä meidän ei tarvitse olla. Se ei ole vaikeaa. Itsenäisyys ja vapaus ovat asioita, joista saa olla iloinen. Katsokaa vaikka amerikkalaisia. Heinäkuun neljäntenä he kutsuvat ihmisiä kylään ja kertovat lähellä oleville tuttuja, kuinka mahtavia he ovat. Sitä on se hyvä vapaus.

Kiitos.